Yhteistuotanto, yhteishallinto, verkostotuotanto, vertaistuotanto, joukkorahoitus, yhteiskulutus sekä kaikki paljon vanhemmat vapaaehtoisuuden muodot – meidän keskuudessamme, jotka haluamme mennä perinteisen valtio–markkinat -kahtiajaon ja sille perustuvien tilojen ja teorioiden tuolle puolen, puhutaan nyt paljon elämän järjestämisestä toisella tavalla. Tätä järjestämistä yhtäältä tarvitaan enenevässä määrin finanssimarkkinoiden ajautuessa toistuviin ongelmiin ja valtion vetäytyessä vastuusta ja sitä edistävät toisaalta Internetin tarjoamat uudet mahdollisuudet.
On selvää, että muutos on välttämätön, niin valtion kuin talousjärjestelmän kannalta. Mutta kuinka varmistamme, ettei käy niin, että aktiivisten kansalaisten annetaan ottaa hoitaakseen alueet, joilla valtio tai yritykset eivät pysty tekemään voittoa, mutta laajempi ja todellinen kansalaisten voimaantuminen jää tapahtumatta? Tai että päädymme tee–se–itse -ratkaisuihin, jotka toimivat ehkä niiden meistä kohdalla, joilta yrittäjyys luonnistuu, mutta eivät muiden? Miten varmistamme, että kuljemme kohti sosio-ekonomisesti ja ekologisesti tasavertaista yhteiskuntaa?
Solidaarisuustalouden idea vaikuttaa enemmän kuin lupaavalta. Sitä on kehitetty 1980-luvulta lähtien erityisesti latinalaisessa Amerikassa ja viety eteenpäin Maailman Sosiaalifoorumin prosesseissa. Vuonna 2004 “Solidarity Economics, Strategies for Building New Economies” -teoksessa Ethan Miller kuvasi sen olevan “yhteistyötalouden ruohonjuuritason muoto, joka yhdistää tuhannet paikalliset vaihtoehdot ympäri maailmaa luomaan laaja-alaisia, toteuttamiskelpoisia ja luovia voitto–yli–kaiken–muun -talouden vastustamisen verkostoja.”
Miller ei pidä taloutta vain kysyntään ja tarjontaan perustuvina markkinoina. Taloudessa on kyse siitä kokonaisuudesta, jossa “me ihmisinä kollektiivisesti luomme toimeentuloa suhteessa toisiimme ja maapalloon”. Miller patistaa meitä tarkastelemaan taloutta, jota rakennamme jokapäiväisessä elämässämme ja ihmissuhteissamme. “Sosiaalisen elämän ylläpitäminen on ‘ihmisten talouden’ ensisijainen tavoite.”
Tässä joitakin Millerin listaamia esimerkkejä:
Ruokakuntataloudet, jotka perustuvat perustarpeiden tyydyttämiseen omin taidoin sekä kotona ja maan kanssa tehdyin töin; Kollektiivitaloudet, joiden yksinkertaisimmat muodot koskevat resurssien yhdistämistä (jakamista) kuten yhteisautoja, kuluttajaosuuskuntia; Lahjataloudet, joissa kyse on siitä, että annamme osan resursseistamme muille ihmisille ja yhteisöillemme kuten vapaapalokunnissa; Työntekijäjohtoiset taloudet, joissa työläiset päättävät oman työnsä säännöistä ja ehdoista kuten perheviljelyksillä, työntekijäomisteisissa yrityksissä ja osuuskunnissa; sekä Toimeentulomarkkinataloudet, toimeentuloon perustuvat yritykset, joiden tarkoitus on tuottaa terveellistä elantoa omistajilleen (joita ovat usein työntekijät) ja tarjota peruspalveluita laajemmalle yhteisölle.
Solidaarisuutta!
Solidaarisuus on mahtava käsite tässä yhteydessä. Se ei tarkoita hyväntekeväisyyttä eikä se tarkoita pelkkää empatiaa. Solidaarisuus tarkoittaa “vastuun ottamista ihmissuhteistamme tavoilla, jotka edistävät monimuotoisuutta, itsenäisyyttä, yhteistyötä, kommunikaatiota ja vallan jakamista (suoraa demokratiaa)… sekä näiden ja vastaavien arvojen edistämistä kanssaihmisten (sosiaalinen ja taloudellinen solidaarisuus) ja muun maapallon kanssa (ekologinen solidaarisuus)”.
Etukäteissuunnitelman sijaan Solidaarisuustalous pyrkii tunnistamaan jo olemassa olevat vaihtoehdot ja laajentamaan niistä käsin luoden tässä prosessissa samalla uusia ja suurempia solidaarisuuden tiloja. Paikallisesti. Mutta tuottaen merkittäviä positiivisia seurauksia globaalisti.
Aikapankki ja sen ydinarvot, tasa-arvo ja vastavuoroisuus, on yhteensopiva ja hyvässä sopusoinnussa tällaisen solidaarisuustalouden muotoilemisen ja edistämisen kanssa. Se on ilmiselvästi väline, joka voi toimia linkkinä solidaarisuustalouden toimintojen välillä ja vahvistaa niitä. Ranskassa ja Saksassa on jo esimerkkejä aikapankeista, jotka liittävät yhteen naapuruston luomuruokapiirejä ja luonnonmukaista viljelyä harjoittavia maatiloja yhteisötuetun maatalouden piirissä. Paikallisen luomuruokatuotannon vahvistamisen lisäksi aikapankit ovat toimineet väylänä tuoda luomuruoka paremmin kaikkien ulottuville. Tämä on luonnollisesti suoraan rinnasteista globaaliin ruokatuotantoon liittyviin kysymyksiin.
Mutta aikapankkien kautta voisi tapahtua myös monen muunlaista linkittymistä. Aikapankkitoiminta kansainvälisen Yhteisövaihtojärjestelmän (Community Exchange System (CES), paikallisten valuuttojen ja aikapankkien kansainvälinen verkosto, johon Stadin Aikapankki sekä joukko muita Suomessa toimivia aikapankkeja kuuluu) piirissä tuottaa ikään kuin tilinpitotyökalun avuksi toinen toistemme tarpeiden tyydyttämiseen – kaikkien yksilöiden, perheiden ja organisaatioiden tarpeiden – tasa-arvon ja vastavuoroisuuden periaatteita noudattaen. Ajan vaihtaminen aikapankkiperiaatteiden mukaisesti voi olla taloudellisesti hyvin aktivoivaa.
Aikapankkitoiminta järjestää ajankäyttömme uusiksi
Miller viittaa tekstissään ekologiseen solidaarisuuteen osana Solidaarisuustalouden konseptia. Myös Degrowth-ajattelu (suom. Myötämäkiyhteiskunta, Pasanen 2010) löytää kaikupohjaa solidaarisuustalouden toiminnoista.
Aihe, joka nousee esiin niin Degrowthiin liittyvässä kuin yleisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa ovat lyhyemmän työpäivän kaikkia hyödyttävät vaikutukset. Sen sijaan, että jumiutuisimme pohtimaan miten nyky-yhteiskunnan haasteista selvittäisiin aiempaa vähemmillä verotuotoilla, voisimme kysyä entäpä jos nykyistä pienempi osa ajastamme kuluisi siihen, mikä virallisesti määritellään palkkatyöksi ja sen sijaan käyttäisimme suuremman osan ajastamme niissä meitä ympäröivissä paikallisissa tilanteissa, jotka voisivat suuresti hyötyä ajastamme? Esimerkeiksi voidaan nostaa vaikkapa lastemme paikallinen koulu, naapurustomme kauppa, luomumaatila tai yhdistystila, ja niin edelleen. Siis yhteisömme tilat ja paikat, joissa meidän on tärkeää olla osallisina ja joista monien selviytyminen on nykyään uhattuna.
Suomi on järjestöjen ja yhdistysten luvattu maa. Mutta olen moneen kertaan kuullut kysyttävän toimivatko ihmiset todella systemaattisesti niiden kautta? Monissa tapauksissa muutamien tiettyjen aktiivien on pidettävä koko toimintaa käynnissä. Voisiko aikapankki olla myös väline, joka kannustaisi kaikkia näitä solidaarisuustalouden eri toimijoita työskentelemään yhdessä ja tukisi paikallisen talouden ja yhteisöllisyyden eri muotoja?
Valtio ja solidaarisuustalouden rakentaminen
Valtio voisi tukea solidaarisuustaloutta sen sijaan, että se liittoutuu uusliberalistisen suuryrityskapitalismin kanssa. Solidaarisuustalouden rakentaminen alhaalta käsin tekee valtiosta ja taloudesta tärkeällä tavalla sitä, mitä niiden pitäisi olla: ihmisistä lähtöisin, ihmisiä varten.
Valtio voisi käyttää aikapankkitoimintaa sallimalla palveluiden (osittaisen) yhteistuotannon, kuten on tehty esimerkiksi Japanissa ja Iso-Britanniassa. Tietty kaupungin alueyhteisö, vaikkapa kaupunginosa, voisi esimerkiksi määritellä että erityisesti nuoret kansalaiset ovat sen tärkeä kohderyhmä. Kaupungin hallintoyksikkö, jonka tavoitteena olisi vihreämmän kaupunkiympäristön tarjoaminen asukkaille, voisi konsultoida alueen ihmisiä ja pestata nuorisoa erilaisiin toimintoihinsa. Kaupunki voisi palkita aikaansa antaneita nuoria vaikkapa sisäänpääsyllä paikalliseen urheiluhalliin. Paikallinen terveyskeskus taas voisi tehdä aikapankin kanssa yhteistyötä ja parantaa näin sellaisten potilaiden elämänlaatua, joiden on diagnosoitu kärsivän eristäytymiseen ja syrjäytymiseen liittyvistä mielenterveysongelmista. Valtiosta tulee tärkeä tekijä solidaarisuustalouden rakentamisessa ja aikapankkitoiminnan tukijana ja käyttäjänä. Miksi valtio ei voisi laittaa aikaa pankkiin?
Aikapankkitoiminta paikallisdemokratian järjestämisen välineenä
Solidaarisuustalous kannustaa osallistumaan paikallisesti ankkuroituun, avoimeen ja alhaalta ylös kumpuavaan poliittiseen prosessiin, jossa visioidaan miten haluamme rakentaa yhteisöämme. Monet meistä suhtautuvat nykyisiin puoluepoliittisiin prosesseihin epäluuloisesti. Meillä näyttää loppujen lopuksi olevan niin kovin vähän vaikutusvaltaa päätöksissä, jotka vaikuttavat meidän ja muiden jokapäiväiseen elämään (globaalisti). Mutta tunnistamalla ja määrittelemällä yhdessä paikallistasolla mitä ovat ne oman yhteisömme arvokkaat käytännöt ja toiminnat, joita haluamme tukea, ja laajentamalla solidaarisuuden tiloja Yhteisövaihtojärjestelmään (CES) kiinnittyvän aikapankkitoiminnan kaltaisten välineiden avulla, meillä voi olla todellista sananvaltaa jokapäiväisen elämämme ja (globaalin) yhteisömme muokkaamisessa.
Solidaarisuustalouden rakentamisessa Yhteisövaihtojärjestelmässä toimivista aikapankeista tulee todellisia muutoksen työkaluja!
Ruby van der Wekken, tammikuussa 2011
Stadin Aikapankki 